Mä tein sen. Sanoin se ääneen. Mä en enää pysty elämään suhteessa, joka ei toimi.

Mua ahdistaa, itkettää, surettaa, vituttaa ja ikävöinkin jo kosketusta, mutta samalla oloni on huikean vapaa. Kuin kivisen ikeen alta olisin päässyt, oloni on jotenkin --- vapaa. Vapaa.

Siis, oikeesti. Pulassahan mä olen, taloudellisesti. Mulla on firma, joka ei vielä tuota; koti, josta joudun kai muuttamaan ja tulossa on sellaisiakin ylimääräisiä laskuja, joihin oletin olevan rahaa. Mä kun olen ihan pennitön. Tämä konekin on toisen. Mun täytyy ostaa tämä kone pois tuolta.

Mä en vieläkään oikein tajua, mitä tuli tehtyä.

Mä rakastan lasteni isää. Ja tulen aina rakastamaan, teki se mitä hyvänsä, oli se millainen mua kohtaan hyvänsä. Mutta missä loppuu rakkaus ja alkaa riippuvuus, se mun täytyy myös itselleni selvittää.

Lapset eivät vielä tiedä. Eikä kukaan mun ystävistä. Ei niiden vielä tarvitsekaan tietää, kukaan ei täältä pääse muuttamaan hetkeen. Kovasti vaan on facebookissa kuuluteltu jo. Surubiisejäkin. MInä suren salassa, kirjoitankin tätä salassa. Mun päiväkirjoja oli luettu, se kerrottiin mulle päin naamaa, oli oltu huolissaan. Mä luotin siihen, ettei niitä lueta ilman lupaa, ja silti. Onneksi mulla on tämä.

Jatkan Tuulen viemää-elokuvan katsomista. Voin itkeä sen kanssa.