Apatia ja ameeba. Puolikuntoisuus - ei kiva.

Okei, olen jo kurkkukivussani voiton puolella, kiitos eilen lääkärin kirjoittamalle antibioottikuurille. Mutta nyt on iskenyt blaah. BLAAH.

Mua ei edes jaksa ahdistaa tekemättömät työt, mua vaan vituttaa tämä olotila. Aikaansaamattomuus, laiskuus. Okei, omatuntoni tosiaan kyllä paukuttelee jonkin verran, et hei, jos olet niin kunnossa, että avaat jo Facebookin, voisit kai jo duunia tehdä. Mutta en minä jaksa. Eikä mua huvita. Sitä paitsi aamulla nimesin tämän jo lökälauantaiksi.

Illalla olisi eka Suomen jääkiekkomatsi, vähänkö tekisi mieli oluista jos toista. Mutta ei. Olen tosiaan antibiooteilla ja aloitin jopa karppaamisenkin. Jos edes jotain elämässäni voisin hallita, niin syömistäni. Vaikka vaikeaa sekin on, niin tunteisiin verrattuna superiisiä. Joskin mä olen tunteeni ja tyhjyyteni tosiaan tuonne ruokaan hukuttanut. Ja joskus kun on oikein ahminut, olen huonon olon oksentanut pois. Oksentaminen on kuitenkin vain fyysinen reaktio fyysisesti huonoon oloon, en tee sitä itseinhossa. Eli bulimiaa en sairasta, vaikka nuo sen siksi mieltääkin kun erehdyin asian ääneen sanomaankin.

Löysin hyvän itsehoito-oppaan epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsiville: http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_teos=epi. Luin sitä eilen, ja melko tutulta kuulostaa. Tuota mindfullnessia entinen psykologini mulle suositteli, mutta hemmetti, ne ekat harjoitukset joita siitä tein saivat aikaan vain itkun ja pahan mielen. Lopetin ne harjoitukset sitten, vittu musta saa zeniä.

Mä olen oivaltanut sen, että mä tunnen todella voimakkaasti, siis mun tunteet ovat isoja, kaikki. Ja koko ikäni olen vain yrittänyt tukahduttaa ne, sillä lapsuudessani mun ei ollut hyväksyttyä näyttää tunteitani, sillä mun piti olla vanhempi ja viisaampi pikkusiskoani, joka tulistui hetkessä ja oli aika hemmetin vaikea. Nuoruudessa mun rakkaudenosoitukset tyrmättiin ja opin, etten näytä rakkauttani ettei kukaan vaan voi minua nolata. Olen aina pakannut syvimmät tunteeni kompaktiin kokoon syvälle sisimpääni - ja itkenyt sitä, ettei kukaan minua ymmärrä. No ei, ei todellakaan ymmärrä, sillä en päästä ketään niin lähelle enkä varsinkaan näytä todellisia tunteitani. Himmaan ja hillitsen itseäni jatkuvasti - ja jos joskus kuoreni murtuu, sätin ja soimaan itseäni siitä, että olen nolannut itseni. Häpeä on aivan liian suuri hinta maksettavaksi siitä, että näytän tunteeni.

Eipä ihmekään, että tunnen itseni usein niin tyhjäksi. Kun mä pakkaan tunteeni aivan liian syvälle, ei juuri pinnan alla ole mitään. Olen pinnallinen tyhjäpää.

Joskus olen kuvannut itseäni lampaaksi susien vaatteissa. Kyllä, pukeudun rokahtavasti ja liki aina mustaan, perusilmeenikin on vihainen ja luotaantyöntävä. Lammas sisälläni vaan määkii pelkoaan.

---

Annan itselleni luvan vain olla tänään. Viettää lökölauantaita miettimättä seuraavaa askelta.