Päivä alkoi mukavasti psykologikäynnillä. Piirsin naaman nätiksi ja puin kivan mekkosen päälleni. Päätin, etten paru, ettei meikit leviä ja tule pää kipeäksi ja se kamala väsy mikä itkun jälkeen tulee. En itkenyt. Silmät kostuivat kyllä, mutta kyynelettäkään en valuttanut.

Puhuimme - analysoimme - eilistä tilannetta. Kuinka mun epäonnistumisen ilmaukseen suututtiin. Kuinka mun draamaa ei meinaa kukaan kestää.

Tämän psykologin mielestä olen kovin temperamenttinen ihminen. Sen mielestä minulle ei edes ole olemassa diagnoosia. Minä en ole sairas, olen vain - kovin räiskyvä ja tuulella käyvä. Kai tuossa totuuden siemen piilee, sillä nyt oloni on varsin mainio ja semmoinen kivan odottava tyyliin "mitäs seuraavaksi elämä antaa". Elämänutelias olotila. Selväjärkinenkin jopa, ehkä analysointiin ja oivalluksiin kykenevä.

Mulla lie huono itsetunto, mikä tuo epävarmuuden. Vertailen jatkuvasti itseäni muihin - haluan olla parempi kuin muut, mutta en kuitenkaan anna itseni olla. Jos olen parempi - eli nätimpi, ystävällisempi jne - kuin muut, näille muille tulee paha mieli enkä halua pahoittaa muiden mieltä. (Mikä ristiriita!! Omassa pahan olon kuohunnassa kylven myrtymystä ympärilleni ja varsin nautin siitä - jos mulla on paskaa, sullakin on perkele paskaa kaksin verroin!)

Ehkä se, etten koe olevani sen arvoinen, että voisin olla edes yhtä hyvä, arvokas kuin muut. Enhän minä nuorempana meikannutkaan, sillä ajattelin sen olevan varattu kauniille tytöille. Vaatteisiinikaan en juuri kiinnittänyt huomiota, enkä liioin kenkiin - mitä minä, ruma ja läski niillä tekisin. En ansaitse kauniita asioita, tunnuin ajattelevan.

Mä olen elänyt elämääni aina kuin kilpailua. Jos ylitän itseni ja teen itseni (eli muut) tyytyväisiksi, olen ansainnut palkinnon. Mun hyvän olon tunteeni on ollut palkintoa - onni on aina ollut työn ja tuskan takana. Ellen mä sinnittele ja pinnistele, en saa olla tyytyväinen siihen mitä mulla jo on.

Kilpailla pitää vain itsensä kanssa -mantra on tullut tutuksi jo nuorena. Ja vaikka kuinka on tehnyt mieli lällätellä muille kuinka olenkin taas niin paljon perkeleen parempi kuin ne mitä erinäisimmissä SUORITUKSISSA, en ole silti itse ollut koskaan tyytyväinen - mihinkään, mitä olen itse tehnyt. On siis pitänyt vielä vähän enemmän taistella itsensä kanssa. ja sitten luovuttaa, kun huomaa ettei mikään riitä minulle itselleni.

Okei, eipäs liioitella. Osaanhan minä olla tyytyväinen tekemiini asioihin, kun oikein pinnistän. Kun oikein ajattelen rationaalisesti. Jätän ne tunteet sivuun ja tarkkailen itseäni objektiivisesti.

Huomaan: minulla on hyvä perhe, ihanat lapset. Rahallisesti anteliaat vanhempani antavat tukeaan. Tuttavia riittää ja paljon ja monessa eri paikassa. Minulla on oma pikkuruinen, ehkä joskus varsin menestyvä yritys - HAA, jätänpä laatusanat pois, ja katsotaan asiaa ilman värityksiä...

Minulla on perhe ja lapset. Vanhempani tukevat minua. Minulla on tuttavia. Minulla on yritys. Jalkani ovat pöydällä ja läppäri sylissäni. Juon kahvia. Kirjoitan koruttom lauseita.

Yksinkertaistaminen ja väritysten pyyhkiminen on vaikeaa! Tsiisus, kuinka sitä osaankin liioitella ja värittää elämääni - niin hyvässä kuin pahassa.

Rehellisyys. Siinä on asia, joka mun täytyy oppia. Toinen asia on avoimuus. Kolmannelta sijalta ykkösen paikalle kiirii kyllä usko omaan itseen.

USKO itseesi.

TOIVO kaikille hyvää.

RAKKAUS - anna ja ota vastaan.

- ja toimi rehellisesti näiden periaatteiden mukaan.

* * *

Meinaan ajatella, että olenpas taas pateettinen ja voi jessus mitä paskaa. Mutta tuo ajatus saakin mennä mörrimöykkynä ohitseni - turhan raskas ajatus nyt kantaa, joten olkaa hyvä ja siirtykää eteenpäin.

Niin joo, sain muuten korjattua virheeni. En ole täysin tyytyväinen lopputulokseen, mutta se on silti parasta mihin pystyin siinä työssä. En ole epäonnistuja vaikka en ole täysin tyytyväinen - mitä muuten edes on olla "täysin tyytyväinen"?! Mähän olen tyytyväinen lopputulokseen, sillä se onnistui niin hyvin kuin oli mahdollista. Parempaan en pysty, mutta se ei silti tee minusta epäonnistujaa. Tämän kun muistaisin.

Ehheh, ja ääni minussa huutaa että perkele pitäisi tehdä ja osata ja pystyä paremmin! Aina voi parantaa!!!

Ja minä sanon: minähän teen parhaani!

Meinasin kirjoittaa tuon vuoropuhelun, mutta alkoi ärsyttämään tuon vaativan sisäisen ääneni narina ja vinetys. Olkoon hiljaa nyt!

Hmm, voisi olla aika lukea kirjallisuutta temperamentista ja itsetunnosta. Olen aika vastaanottavainen pureksimaan ajatuksia nyt.