Mun piti tänään mennä kirjoittamaan työsoppari. Eilen laitoin vain viestin, etten pysty. En jaksa. Mulla ei ole voimia hoitaa tuotakaan juttua. Tai ehkä olisi ollutkin, mutta perhe-elämän kustannuksella. Jos olisin tuon homman ottanut vastaan, olisin ollt kotona yksi perkeleen ameeba eikä mun perhe suvaitse sitä. Eivät ne halua mun makaavan ja syövän jaksamattomuuttani. Ne haluavat mun olevan iloinen ja jaksavainen, joten tein valintani. Ehkä painostuksesta, ehkä halusta miellyttää heitä, ehkä siksi että en ihan oikeasti jaksakaan. Mutta mun pitäisi jaksaa. Jätin siis työproggiksen kuseen ja musta tuntuu pahalta. Eipä siis tarvitse enää tehdä noitakaan hommia, näin pienessä kaupungissa kyllä sana kiirii ja mun epäluotettavuuteni tulee ilmi.

Vielä olisi kaksi asiaa peruttavana. Jos mä vaikka noista vetäytymällä jaksaisin elää tai ainakin olla kotona sellainen kuin mun halutaan olevan.

Mun haaveet murskautuu enkä mä jaksa edes välittää. Niin monta kertaa olen uhrautunut ja uponnut suohoni että en jaksa välittää. Mitä väliä? Jos mua kuitenkin kotona rakastetaan nyt enemmän, niin hyvähän tämä on.

Tänään onkin terapia-aika. Viikko sitten olin kovin reipas ja iloinen ja osasin analysoida itseäni. Nyt musta tuntuu, että peruisin senkin. Mutta en taida, nuo suuttuvat mulle jos perun sen. Enkä mä halua suututtaa niitä.

Mä olen niin väsynyt, voimaton, ja se ahdistaa. Olen ameebana suossani enkä tiedä kuinka rämmin ylös. Jos mä vain olisin jaksanut kotona olla iloinen ja reipas, en nyt tuntisi näin. En olisi jäänyt kiinni. Mä aion kuolettaa henkireikäni, uhraudun perheelleni. Koska niin ne tahtovat enkä itse tiedä mitä haluan.