Ohhoh. Kaksi kommenttia. Huomionarkki minä iloitsee, vaikkei osaa kommentointiin vastata mitään järkevää. Kiitos?

Epäonnistuin tänään työssäni ja itsevihassani sain myös noiden vihat päälleni. Nyt tiedän, ettei minulla ole oikeutta ilmaista epäonnistumistani, en saa puhua siitä. En saa sättiä itseäni ääneen. Mun täytyy niellä sanani ja säästää ne kirjoitettuun muotoon. Ääneen ei saa sanoa, että vituttaa ja turhauttaa tehdä sama asia nyt kohta neljänteen kertaan. Sillä kukaan ei jaksa kuunnella sitä, että minua vituttaa. Että olen epäonnistunut asiassa, jonka olen aina osannut.

On se nyt perkele.

Kerjään tukea ja kannustusta, mutta kun onnistun, en saa sitä. Kun epäonnistun, mä en saisi ilmaista sitä. Pikkusen tulee lapsuus hei taas mieleen. Mä olen se vanhempi ja viisaampi, mä en saa nyt olla tämmönen tai semmonen. Mun pitää olla fiksu ja pitää mölyt mahassa, ja kuinka sulle nyt noin kävi, SULLE, ethän sä ikinä epäonnistu. Kympin tyttö, luokan priimus.

Mitään korjaamatonta ei ole tapahtunut, sen tiedän. Silti oloni on kuin maailmanlopun edellä; maalaan mieleeni uhkakuvat kaikesta pahasta minkä epäonnistuminen aiheuttaa. Minusta ei pidetä, minä en osaa. Ja mulle suututaan jälleen kerran siitä, että sanon ääneen turhautumiseni, itsevihani, epäonnistumiseni.

Mä en saa epäonnistua, mä en saa.

Tai saan, mutta mun täytyy kantaa se yksin. Mikä on mulle sama asia; mä en saa epäonnistua, sillä en pysty kantamaan epäonnistumisen taakka yksin.

Yritän nyt korjata virheeni. Hengitän syvään, keskityn siihen ja tekemiseeni. En ajattele tunteitani, painan ne sivuun. Keskityn tekemiseeni, annan tunteiden olla.

I can't think about that right now. If I do, I'll go crazy. I'll think about that tommorrow.

Scarlett O'Hara tietää. Aika ottaa tuo ajatus taas johtotähdeksi.