Nyt kohta tänään pitäisi kuulemma palaveerata eilisestä. Peeloilusta kännissä. Mä olen tehnyt jotain, mutta en oikein saa otetta, että mitä perkelettä. En ole riidellyt, en ole suuttunut. Olen ollut oikeastaan varsin kiva.

Olisi pitänyt olla menemättä baariin. Tuo suuttui siellä ykskaks ilman ennakkovaroitusta - eikun kotiin, vaikken olisi halunnut. Myönnyin lähtemään, ettei syntyisi asemasotaa. Taksissa nousi pelko. Pelko kasvoi kotona suuremmaksi ja suuremmaksi - ja tunnustin että pelkään että minuun käydään käsiksi. Ei olisi pitänyt sanoa tuota ääneen - ei olisi pitänyt antaa pelon kasvaa. Menetin kontrollini, itsehillintäni ja vielä tunnustin sen. VIRHE!!!!

Menneet asiat pitäisi pitää siellä jemmassa missä ovat olleetkin. Jos puhun noista, erehdyn puhumaan noista, siitä nousee helvetti irti. Ollut ja mennyt on ollutta ja mennyttä, mä en niitä pysty muuttamaan. Ne on käsitelty juuri siten kuin silloin on ollut rahkeita, ei kannata kaivaa niitä uudelleen esiin. Ei niitä voi enää käsitellä, ne ovat olleet ja menneet.

Yritin ehdottaa tähänkin peeloiluun (minä vai kuka muu peeloili? en edes tiedä!!), että annetaan olla. Humalatila and so on. Ei kelvannut. Erolla uhkasi tuo toinen, kämpän uhkasi kattella. Ja se vielä tietää, että mun herkin kohta on tuo erolla uhkailu, hylkäämisellä kiristys. Että siitä sekoan, että se ahdistaa niin suuresti, paniikki iskee ja uppoan suohoni.

Mun täytyy nyt varoa, etten vajoa. Mä olen selvinnyt pahemmistakin paikoista. Olen hetkessä kiinni, en ajattele turhia. Jos tuo haluaa puhua, puhukoon. Otan vastaan sen mitä sanotaan, en kuvittele omiani enkä oleta toisesta mitään. Kaikista kirkkaimpana yritän kuitenkin pitää ajatuksen siitä, että olen arvokas ihminen omana itsenäni ja minulla on oikeus olla olemassa.

Jostain syystä tunnen silti syyllisyyttä ja häpeää. Tiedän etten ole tehnyt kenellekään mitään pahaa, olen vain puhunut omista tunteistani - jotenkin kannan nyt syyllisyyden siitä, miten tunteisiini on reagoitu. Se lie se peeloilu? Että olen puhunut pelostani ja ollutkin pelokas?

Mä kasvoin kodissa, jossa negatiivisten tunteiden näyttäminen ei ollut suotavaa - ja mä opin hyvin nuorena ne jo piilottamaan ja niitä häpeämään. Kuinka helvetissä mä olen aikuisenakin tällaisessa kodissa, jossa mä en saa puhua ikävistä tunteistani?! Mun pitäisi ne ilmeisesti säästellä psykologilleni, ne ikävät tunteet tai siis niistä puhuminen. Kyllähän mulle sanotaan, että tottakai saan tuntea, mutta ilmaista en. Se, jos mikä, tekee yksinäiseksi. Sitten kuulee kuinka on taas niin vetäytynyt ja tekee itseänsä ulkopuoliseksi. Onko tässä joku paradoksi, hei.