Facebookissa on taas urakalla porukkaa liittynyt ryhmiin. Muun muassa "Olin paikalla kun temperamenttia jaettiin" -ryhmä on kovin suosittu kaikenmoisten tallukoiden keskuudessa. Itse en siihen liittynyt, vaikka terveydenhuollon ammattilainen on minut todella temperamenttiseksi luokitellut. Tämä temperamenttisuus ei nimittäin ole mulle ylpeyden aihe - tunteet on aivan liian isoja mun kantaa ja olisin mielelläni hieman tasaisempi. Noh, tiedänhän minä, että tämä tahallinen tunteideni demppaus minut saa kuohumaan enemmän kuin jos antaisin vaan olla, mutta kerpele kun ei kukaan kestä mua jos en hillitse itseäni. Sitten jo kohta itsehillintä pettää ja kah, draamaa pukkaa. Kiva noidakehä.

Ehkä kai siksi taas elo ollut niin tylsää, ahdistavaa, ankeaa. Mä himmaan ja hiljennän, että pysyisi jonkinlainen rauha. Okei, olen sitten kireä ja jännittynyt, mutta onneksi on olemassa nettipelit joihin voin dumpata kaiken ja turruttaa itseni.

Tajusin tässä, että en oikein osaa tai uskalla peräti ilmaista edes ilontunteita sillä voimalla millä ne tunnen. Joku kuitenkin minut pudottaa ja/tai pitää minua tyhmänä. Tuli mieleen, että itsekö niin teen.. Ei, en tee. Ainakaan en tajua ensin tehdä sitä, tarvitsen dille-kimmokkeen joltain toiselta. Sen tietyn katseen tyyliin "jaahas, taas innostuu tuo" tai kulmienkohotuksen "mitäs iloa tässä on, ainakaan noin isoa". Hymähdyksen, että vaisso. Sä olet niin höpsä.

Mä niin epätoivoisesti haluan tulla pidetyksi, että huomaan muovaavani myös hyvien tunteideni ilmaisua toivottuun suuntaan. Iloloikat kolmekymppiseltä ovat liikaa, joten en enää tee niitä. Mulla on vaan ongelmana se, että kun demppaan tuota ilmaisuani, ei itse tunnekaan ole enää sama. Ei ilo olekaan enää ilo kun en voi sitä ilmaista haluamallani (vai ihan vaistomaisellani) tavallani, vaan se jotenkin kääntyy itseäni vastaan. Koenkin jo kohta häpeää ja syyllisyyttä, että pitikö nyt noin toimia. Ja tunteakin, perkele. Ei olis pitäny.

Mä tarkkailen itseäni koko ajan. Hillitsen ja hallitsen. Ja silti pahimmat riidat suhteessa syntyvät siitä, kun minä ilmaisen itseni aivan väärällä tavalla. Että voisin vähän hillitä itseäni, että voisin vähän katsoa mitä sanon ja kuinka. Hitto vie, riidat syntyvät juuri silloin, kun minä lipsun itsehillinnästäni - kun annan tunteilleni vallan ja jään niiden vietäviksi. Ja kuitenkin minä niin yritän. Koko ajan.

Tuntuu, että mun mokani ovat anteeksiantamattomia. Että kun itsehillintäni putoaa, putoaa kaikki ja kuonassa uidaan sitten kaulaa myöten kaikki. Mun on helvetti vieköön vaan yritettävä enemmän.

Toki saan tuntea, mutta en saa ilmaista tunteitani. Muuten tulee draamaa ja paha mieli kaikille ja jos mulla on huono päivä, kylvän kuulemma pahaa oloani ympärilleni ja saan muutkin voimaan pahoin. Minulle on myös kerrottu, ettei ole toivottavaa mennä makkariin lukemaan ja ehkä ottamaan päiväunia - sekin kuulemma on sitä muiden mielen pahoittamista. Noh, siksi istun keskellä kämppää läppäri sylissäni ja pelaan turhia nettipelejä. Olen joo tosi läsnä niin... mutta ainakaan en murjota makkarissa.

Joo, kaksisuuntaistahan meikällä epäiltiin. Olenkin hyvin tosiaan noita ilontunteitanikin dempannut, eikä semmoista riehakasta nousua olekaan ollut aikoihin. Ehkä hyvä näin, ei tule tyhmiä ideoita ja vielä tyhmempiä toteutuksiakaan (kuten nyt viimeisimpänä tämä oma yritys. Voi tsiisus osaa ihminen olla ajattelematta kaikkea loppuun saakka!). Minulla ei tuota sairautta voi olla, sillä en voi vain paeta itseäni jonkin diagnoosin taakse. Mä tunnen liian vahvasti ja se on voi-voi. Nyt pitää vaan aikuistua. Opetella olemaan tunteidensa herra.

Niin kovasti minun toivotaan parantuvan, että tuolla psykologilla käynti nyt sitten parantaa minut. Hmm. Mä käyn siellä marisemassa suhteestani ja tunteistani, ehkä mä niistä vielä joskus sitten parannun. Vai? Onko oikein laittaa vaikea kumppani psykologille ja toivoa tämän parantuvan? Itsehillintää mun pitäisi vain oppia. Kiva haaskata oikeasti sairailta aikaa ja rahaa tällaisena vaikeana, aivan liian temperamenttisena tapauksena, jonka on aika vitun vaikea parantua persoonastaan. Noh, pitää vaan aikuistua, hillitä ne tunteensa. Jos voin salaa käydä tupakalla, pystyn siihen kyllä. Vielä kun muistaa, kuinka kontrollifriikki pohjimmiltani olen, niin kesän loppuun mennessä noiden nillitykset ovat vanha muisto vain.

Yksi kysymys mulla vaan on... Onko se roolin vetämistä, jos oikeasti opin hillitsemään tunteitteni ilmaisua ja kontrolloimaan sanomisiani ja tekemisiäni? Koska kuulemma meikän läpi on helppo nähdä, ja olenkin välillä saanut syytöksiä pelkästä esittämisestä. Mitä jos itsehillintäni taas nähdäänkin pelkkänä esityksenä? Että tämä yritykseni olla ihmisiksi ei riitäkään?