Lapsena mä nautin olla yksin kotona. Nykyään en.

Lapset leikkivät, iltapäivä on aurinkoinen, ruokaa tarvitsee vain lämmittää mikrossa. Mulla on telkkari ja tietokone, voin levätä tässä sohvalla angiinaani pois. Kuume meinasi nousta, onneksi särkylääkkeet vaikuttavat nopeasti.

Ei minun tarvitse olla lasten kanssa yksin kuin noin puoli kahdeksaan asti. Tai kahdeksaan. Kello on nyt about kolme. Viisi tuntia saan olla sinänsä ihan rauhassa. Lapsille pikkukakkosta sitten viideltä, tunnin päästä lämmitän ruuan. Leikkinsä kuulostaa olevan varsin kiva. Kumman rauhassa, joskin ilonkiljahduksin leikkivät. Ihana kun skarppaavat noin kun äitinsä on kipeä.

Mulla olisi niin paljon tekemistä. Maanantaina tekemäni todo-lista huutaa yliviivauksia. Iskee paniikkia, etten ehdi kaikkia töitäni tehdä. Nyt olen vain niin väsynyt, etten jaksa. Henkisen väsymyksen pystyn voittamaan, psytyn piiskomaan itseäni, mutta ruumiillinen väsymys vie täysin voimat.

Ahdistaa tämä yksinolo. Saamattomuus. Tekemättömyys. Ahdistaa jopa se, että ahdistaa.

Aikaisempi psykologini oli vuosi sitten sitä mieltä, että minulla saattaisi olla kaksisuuntainen mielialahäiriö. Nykyinenkin on kallistunut sille kannalle - tai ainakin joku persoonallisuushäiriö mulla on hänen mukaansa. Lääkäri vaan pitää meikää pinnallisena tapauksena, jolla ei ole vain kykyä selvitä pettymyksistä. Että pitäisi vaan opetella sietämään arkea ja pettymyksiä. Vittu, niinhän minä olen koko elämäni tehnyt. Sietänyt. Sietänyt jo kai niin paljon, että olen kyynistynyt enkä edes oikein tunne itseäni.

Ja taas lähti mopo eikun sanat lapasesta. Ehdin jo huutaa lapsille. Mä en pysty hillitsemään itseäni.

Mä en vaan kestä. En kestä meteliä, ääniä, sitä kun mut jätetään yksin. Mä en kestä lasten sanailua, enkä riitaa. En kestä edes niiden touhottamista, konhailua.

Mut pitäisi vaan lukita hiljaiseen huoneeseen, jossa mä saisin nukkua. Olla olematta.