Minen käsitä. Sunnuntaina puhuttiin ja sovittiin ja liennytystäkin toisesta suunnasta tuli - että siis syy ei ollut täysin mun. Siis, että ei se ollutkaan niin maailman paha että puhuin. Mutta että tietty voisin vähän ajatella kelle ja mitä puhun ja kuinka. Loppujen lopuksi siis en ollutkaan se pahin peeloilija. Kuul.

Kummasti kuitenkin väsymys on taas vienyt mut tähän suohon. Tai onko se pelkkä väsymys, alkoholillako on myös osuutta asiaan. Juopottelusta jää kamala morkkis tai mikä lie, joka saa mut apaattiseksi ameebaksi. Kun ei vaan jaksa. Kun vaan pitäisi jaksaa.

Töitä pitäisi tehdä, imuroidakin. Huomenna olisi pari asiakasta tulossa, olisi paree olla asialla jo nyt. Mutta minä en vittu jaksa. Enkä minä osaa kuitenkaan ollakaan. Jos nytkin vain olisin, hyppisin seinille levottomuudessani, joka kumpuaa ahdistuksesta; siitä, että PITÄISI tehdä jotain. Mä en osaa olla. Sinänsä hyvä juttu yrittäjälle, mutta ei pipipäälle yrittäjälle.

Jep, periaatteessa mä vähän niinkuin vain olen, mutta käytännössä en. Kirjoitan ulos tätä paskaa, ja kun tämän lopetan, selaan nettiä toiveissa löytää jotain muuta ajateltavaa kuin tämä paska. Ja mä niiin inhoan tätä. Netissä notkumista ja itselle valehtelemista. Just shoot me allready.

Eilen sorruin sitten väsyneenä ja hiilarinkipeänä sipseihin, suklaaseen ja karkkiin. Liki kilo mässyä meni yhdellä istumalla ja se kaikki on nyt rasvakerroksena vatsani ympärillä, kun en perkele sitten mennyt edes oksentamaan. En mennyt sunnuntainakaan, kun aamupalaksi vetelin edellisillan bileiden sipsinjämät. Vituttaa tällainen selkärangattomuus, vaikka melkein meninkin leuhkimaan oksentamattomuudellani noille. Onneksi en sanonut mitään, siitäpä olisi taas soppa syntynyt. Tänään olen juonut vain kahvia ja vihreää teetä ja syönyt kaksi kinkunviipaletta. Hyvä minä. Jokin osa elämää on hallinnassani.

Jos annan nyt luvan itselleni olla tekemättä mitään (eli töitä), olo on taas kuin luuserin. Ja nyt kun luvatta lusmuan, olo on silti kuin luuserin. Vittu. Mikään ei riitä.

Tää olo otti kunnon alamäen sen jälkeen, kun pyysin tuota ottamaan musta kuvan ja tajusin itse ettei minusta saa hyviä kuvia. Joten kuvia ei otettu. Ei ollenkaan. En halunnutkaan. Mä jähmetyin niin siihen kameran eteen, en osaa olla kuvattavana. Mä en pysty näkemään itseäni kun mua kuvataan. Muuten mä aina jotenkin tarkkailen itseäni ulkopuolelta (nytkin), mutta jos jollakulla on kamera, mä jäädyn totaalisesti enkä osaa olla. Mä olen liikaa siinä, mä menetän kontrollin ja tuloksena ei ole mitään kaunista.

Mä kyllä meikkasin tänään, ja laitoin nätit vaatteet päälle. Lakkasin verenpunaisella kynteni ja huuliin laitoin sävysävyyn punan. Meikki on mun naamioni, ulkopuolisin silmin mä olen varsin sähäkkä pakkaus - tai niin mä ainakin yritän olla. Mä yritän muokata ihmisten ajatuksia musta näyttämällä tietynlaiselta (fiftari-housewife-meininkin tätä nykyä tyylillisesti päällä, muuten) ja tietysti käyttäytymällä tietynlaisesti. Nauramalla ja naurattamalla oikeissa kohdissa. Olemalla fiksu ja nokkela ja ihana ja hauska ja mukava - ja samaan aikaan niin vitun kireä ja jännittynyt. Ilo minussa ei ole aitoa, ei tänään ainakaan.

Kai sen takia, et mulla oli naamio ainakin päällisin puolin kunnossa, mä halusin niitä kuvia, Facebookkiin halusin laittaa uutta profiilikuvaa. Piristystä itselle sillä että ihmiset kehuisivat kuvaa. Ja jos on mahdollisuus kuvan epäonnistua, ei sitä voi ottaa, sillä silloin ihmiset eivät kehu. Eivät tykkää.

Minä haluan että ihmiset tykkäävät minusta. Että perkele itse tykkäisin itsestäni. Että en olisi tällainen laiska saamaton lihava ruma valehteleva vittumainen ämmä, jotta tosiaan voisin tykätä itsestäni.

Eli että mä haluaisin olla tehokas, aikaansaava, laiha, kaunis, luotettava ja ystävällinen nainen. Nyt kun oikein yritän ajatella fiksusti eli analyyttisesti, niin kaksi noista on pelkästään sellaista, mitä en voisi saavuttaa - laiha ja kaunis. Ulkonäölliset edellytykset mulla ovat nimittäin vain hoikkuuteen ja nättiyteen. Hyvinä päivinä minä olen tehokas, minä olen aikaansaava, olen luotettava ja ystävällinen, jos vain haluan olla. Ja olen jopa ylpeä noista ominaisuuksistani, noina hyvinä päivinä. Olen perkele jopa nokkela ja fiksu ja hauskakin, enkä todellakaan niin urpo kuin huonoina päivinä kuvittelen olevani.

Väsy. Jos joisin kupilliseni pois, laittaisin silmät kiinni ja yrittäisin ajatella itsestäni hyviä asioita. Äh, hyviin asioihin ajatus lähti samantein, mutta ääni päässä muistuttaa kuinka olen vain nostalgisoimassa sitä, kuinka joskus olen sellainen ja tällainen ollut. Niin, joskus, en enää, sanoo ääni sisimmässäni. Kuinka vittu voisin tukkia sen turvan?! Kuinka perkele mä saisin tuon piiskaavan, ahdistavan äänen eli MINUT hiljaiseksi?!