Musta tuntuu jo paremmalta. Pettynyt olen itseeni kyllä, mutta rakkaiden kanssa on hyvä olla. Mun pitää jotenkin vaan muistaa niitä, huomioida ne. Eikä käyttäytyä kuin tyypillinen heteromies.

Mä odotan viikonlopulta niin paljon, että ihan pelottaa et pieleen menee. Mun pitäisi melkein olla ajattelematta yhtään mitään, mutta kuinkas teet, kun aamu on hiljainen enkä netissäkään uskalla olla, mennä muualle.

Voi ahdistus. Jätin sitten tosiaan hyvän työtilaisuuden väliin. Okei, en mä sitä ehkä oikeesti olisi halunnutkaan, sillä viime projekti oli kyllä semmoista takkuamista. Ahdisti se mitätöinti ja ilkeät sanat. Vaikka kuinka yritti, ei kelvannut. Mä sitten luovutin nyt, tai luovuttamiselta tuo tuntuu. Ja sitä kautta itseluottamus saaut kolauksen. Ja sekin vielä, että nyt tuntuu, ettei kukaan pidä minusta. Argh. Mun on vaikea sanoa ei, ja nyt kun sen sitten tein - okei, perheen painostuksesta - on olo paha, syyllinen ja häpeän. Nyt keväällä kun kuitenkin teen yhteen toiseen juttuun saman homman... Haluaisin kadota maan alle. Hävettää niin. Se, että en jaksa, se, että sanoin ei.

Okei, nuo on oikeasti huolissaan musta, ja siksi tuo vaade. Osa minusta vaan haluaisi jättää kaikki työt, harrastukset ja touhut - siis ihan kaikki! Jotenkin olen aivan liian ehdoton asioissa, varsinkin itselleni. Jos en tee tätä, en tee tuotakaan. Puhun vielä tämän toisen projektin ohjaajan kanssa tästä masennuksestani ja ehdotan jonkinlaista kompromissia jaksamiseni suhteen. Huomisen deadlinen eteen en nimittäin ole vielä tehnyt mitään - en ole vain jaksanut. ei ole huvittanut. Angstaan siis tekemättömistä hommista enkä jaksa välittää. Ahdistukseenihan olisi olemassa hyvä lääke: tekisin sovitut hommat, niin ei ahistais. Mutjoo. Kun ei jaksa. Kun haluaisi vain nukkua ja olla rauhassa.