Mä huomaan, ettei mulla ole ystävää, jolle kertoa erosta. Siksi en kai moisesta facebookissakaan kuuluta.

Lapset nukkuvat jo. Huomenna alkaa koulu. Yritän olla reipas ja iloinen heidän seurassaan, nyt on väsy.

Mut jos jotain hyvää, tiedän nyt mitä haluan.

Mä tein sen. Sanoin se ääneen. Mä en enää pysty elämään suhteessa, joka ei toimi.

Mua ahdistaa, itkettää, surettaa, vituttaa ja ikävöinkin jo kosketusta, mutta samalla oloni on huikean vapaa. Kuin kivisen ikeen alta olisin päässyt, oloni on jotenkin --- vapaa. Vapaa.

Siis, oikeesti. Pulassahan mä olen, taloudellisesti. Mulla on firma, joka ei vielä tuota; koti, josta joudun kai muuttamaan ja tulossa on sellaisiakin ylimääräisiä laskuja, joihin oletin olevan rahaa. Mä kun olen ihan pennitön. Tämä konekin on toisen. Mun täytyy ostaa tämä kone pois tuolta.

Mä en vieläkään oikein tajua, mitä tuli tehtyä.

Mä rakastan lasteni isää. Ja tulen aina rakastamaan, teki se mitä hyvänsä, oli se millainen mua kohtaan hyvänsä. Mutta missä loppuu rakkaus ja alkaa riippuvuus, se mun täytyy myös itselleni selvittää.

Lapset eivät vielä tiedä. Eikä kukaan mun ystävistä. Ei niiden vielä tarvitsekaan tietää, kukaan ei täältä pääse muuttamaan hetkeen. Kovasti vaan on facebookissa kuuluteltu jo. Surubiisejäkin. MInä suren salassa, kirjoitankin tätä salassa. Mun päiväkirjoja oli luettu, se kerrottiin mulle päin naamaa, oli oltu huolissaan. Mä luotin siihen, ettei niitä lueta ilman lupaa, ja silti. Onneksi mulla on tämä.

Jatkan Tuulen viemää-elokuvan katsomista. Voin itkeä sen kanssa.

Ahdistaa ihan kympillä. Avasin suuni taas niin väärässä paikassa niin väärään aikaan. Perkele, haluaisin vaan selvittää asioita mutta vittu ihan turhaa.

Your Existing Situation: "Inclined to choose luxurious things, which are gratifying to the senses. Turned off by things which are tacky and tasteless."

Your Stress Sources: "Looking to stand out in the crowd and wanting to keep her rank and status. her current situation is irritating her because she can't seem to find anybody out there who values the same high standards she does. she is feeling isolated and wants to give in to her carnal urges, but can't bring herself to appear weak in the eyes of others. Wants others to see her unique qualities and character but can't stand to come off as needy, so instead she has an ""I don't care"" attitude and pushing people away. she turns her back on those who criticizes her behavior, but beneath her indifference is a person who is in desperate need of approval."

Your Restrained Characteristics: "Has high emotional expectations and desires to be the center of attention, which makes it difficult to find a satisfying relationship. her reserved, cautious nature makes her emotionally distant. " Emotionally demanding and will involve herself in close relationships but won't get too involved or give too much of himself. "Current situation makes her feel unable to prove himself, but tries to make the best of things." Is feeling emotionally drained from stressful and tense situations. she is in need of peace and quiet in order to overcome her lack of energy and may become irritable if she does not recover. Applies tough standards to her potential partner and demands an unrealistic perfection in her sex life.

Your Desired Objective: Is searching for a tight relationship with passion and physical fulfillment. Is focused and driven toward physical fitness and overall well-being.

Your Actual Problem: "Impressed by unique and one of a kind things, and by people with exceptional personalities. Tries to takes the characteristics she likes in other people and apply it to herself as well as coming across as a unique individual."

Your Actual Problem #2: "Is disappointed and let down, feels there is no point in making new goals as they will leave her feeling the same way. Looking for friendly, pleasant relationships with others, who will further develop her intellect. she tries to escape into a fantasy world where things go her way and her desires are easier to reach."

Ohhoh.

Lauantaiaamun ratoksi testituloksia ja itsetutkiskelua.

Testi löytyy osoitteesta http://2.instant.okcupid.com/tests/anger-styles-questionnaire

Jep, vessassa on tullut itkettyä. Kunnes sitten eilen romahti vallit täysin, ja paruin illan tv:n ääressä. Tuossa omassa tuolissani vollasin ja pyytelin anteeksi parkumistani ja toivoin jonkun lohduttavan. Jooei, telkkaria pitää katsoa hiljaa ja antaa toisen rääkyä. Ehkä siihen on vaan totuttu, tohon mun parkumiseen et ihan sama mitä tekee tai sanoo, siinä se vollaa.

Yksin olen tunteideni kanssa. Yksin olen suruni, pettymysteni ja itseinhoni kanssa. Yksin ne taas kannan ja yksin niistä jälleen kerran selviän. Ei mua voi kukaan auttaa. Oloani kai läheisyys voisi helpottaa, tuohan sellainen jotain lohtua, mutta ei kukaan tule mun luo kun olen tällainen.

En minä edes päästä ketään lähelle. Pelkään niin sitä, että minut hylätään, etten halua antaa kenellekään sitä valtaa että minuun sattuisi toisen lähtö. Mua kuitenkin tuo pelko hallitsee niin suuresti että ahdistun ja suren asioita jo paljon etukäteen. Eniten vihaan tähän pelkooni vastineeksi annettua lausetta "mut en mä muuten olisi ollut tässä jo näin kauan ellen rakastaisi". Mikset vaan voi sanoa että rakastat mua nyt, NYT kun vähiten sen ansaitsisin. NYT kun pyristelen kuin lintu häkissään olemattomia kaltereitani vasten - tai ei, ei olemattomia, minulle kalterit ovat totta, sillä olen ne itse luonut, muut eivät vaan niitä näe.

Sekin mua on alkanut vituttamaan, että mulle kerrotaan millainen mä olen. Vaikka mä olen aina halunnut kuulla muiden mielipiteet ja uskonut niiden antamaan kuvaan itsestäni, enää en jaksa. Mulla ei ole hajuakaan kuka mä olen tai millainen mä olen, mutta en halua enää olla muiden saneltavakaan. En halua kuunnella muita siitä mitä mä olen. Suurimman osan ajasta mä kuitenkin kuulen haukuntynkää, eli ei kiitos. Ihan tarpeeksi kuulen haukkumista itseltäni.

Jossain joku oli kirjoittanut menneisyytensä pettymykset, väärät valinnat, toteutumattomat haaveet ymym paperilapuille ja polttanut sitten ne. Mun listani:

• ammatinvalinta
• koulutus
• vakiintuminen
• lastensaanti
• kymppäbileet
• Rooma

...ja kaikki ne lukemattomat innotuksen puuskassa aloitetut kivat jutut, jotka jäivät epävarmuuteni takia roikkumaan ja siten lopulta lopahtivat. Miksi mä kuuntelen muita ja antaudun niiden näkemyksille? Miksi mä nytkin syytän muita omista valinnoistani?

Okei, ei ehkä näin. Päivällä kun raivosin lapsille huoneen siivoamisesta (jonka tuloksena mun käskettiin häipyä ulos) ja päätin taas hillitä itseäni, en ole jotenkin pystynyt antaa itseni tuntea mitään. Tai siis, surua, ahditusta, pahaa oloa tunnen, mutta vittu - nyt se tulee kyynelinä ulos. --> vessaan.

Facebookissa on taas urakalla porukkaa liittynyt ryhmiin. Muun muassa "Olin paikalla kun temperamenttia jaettiin" -ryhmä on kovin suosittu kaikenmoisten tallukoiden keskuudessa. Itse en siihen liittynyt, vaikka terveydenhuollon ammattilainen on minut todella temperamenttiseksi luokitellut. Tämä temperamenttisuus ei nimittäin ole mulle ylpeyden aihe - tunteet on aivan liian isoja mun kantaa ja olisin mielelläni hieman tasaisempi. Noh, tiedänhän minä, että tämä tahallinen tunteideni demppaus minut saa kuohumaan enemmän kuin jos antaisin vaan olla, mutta kerpele kun ei kukaan kestä mua jos en hillitse itseäni. Sitten jo kohta itsehillintä pettää ja kah, draamaa pukkaa. Kiva noidakehä.

Ehkä kai siksi taas elo ollut niin tylsää, ahdistavaa, ankeaa. Mä himmaan ja hiljennän, että pysyisi jonkinlainen rauha. Okei, olen sitten kireä ja jännittynyt, mutta onneksi on olemassa nettipelit joihin voin dumpata kaiken ja turruttaa itseni.

Tajusin tässä, että en oikein osaa tai uskalla peräti ilmaista edes ilontunteita sillä voimalla millä ne tunnen. Joku kuitenkin minut pudottaa ja/tai pitää minua tyhmänä. Tuli mieleen, että itsekö niin teen.. Ei, en tee. Ainakaan en tajua ensin tehdä sitä, tarvitsen dille-kimmokkeen joltain toiselta. Sen tietyn katseen tyyliin "jaahas, taas innostuu tuo" tai kulmienkohotuksen "mitäs iloa tässä on, ainakaan noin isoa". Hymähdyksen, että vaisso. Sä olet niin höpsä.

Mä niin epätoivoisesti haluan tulla pidetyksi, että huomaan muovaavani myös hyvien tunteideni ilmaisua toivottuun suuntaan. Iloloikat kolmekymppiseltä ovat liikaa, joten en enää tee niitä. Mulla on vaan ongelmana se, että kun demppaan tuota ilmaisuani, ei itse tunnekaan ole enää sama. Ei ilo olekaan enää ilo kun en voi sitä ilmaista haluamallani (vai ihan vaistomaisellani) tavallani, vaan se jotenkin kääntyy itseäni vastaan. Koenkin jo kohta häpeää ja syyllisyyttä, että pitikö nyt noin toimia. Ja tunteakin, perkele. Ei olis pitäny.

Mä tarkkailen itseäni koko ajan. Hillitsen ja hallitsen. Ja silti pahimmat riidat suhteessa syntyvät siitä, kun minä ilmaisen itseni aivan väärällä tavalla. Että voisin vähän hillitä itseäni, että voisin vähän katsoa mitä sanon ja kuinka. Hitto vie, riidat syntyvät juuri silloin, kun minä lipsun itsehillinnästäni - kun annan tunteilleni vallan ja jään niiden vietäviksi. Ja kuitenkin minä niin yritän. Koko ajan.

Tuntuu, että mun mokani ovat anteeksiantamattomia. Että kun itsehillintäni putoaa, putoaa kaikki ja kuonassa uidaan sitten kaulaa myöten kaikki. Mun on helvetti vieköön vaan yritettävä enemmän.

Toki saan tuntea, mutta en saa ilmaista tunteitani. Muuten tulee draamaa ja paha mieli kaikille ja jos mulla on huono päivä, kylvän kuulemma pahaa oloani ympärilleni ja saan muutkin voimaan pahoin. Minulle on myös kerrottu, ettei ole toivottavaa mennä makkariin lukemaan ja ehkä ottamaan päiväunia - sekin kuulemma on sitä muiden mielen pahoittamista. Noh, siksi istun keskellä kämppää läppäri sylissäni ja pelaan turhia nettipelejä. Olen joo tosi läsnä niin... mutta ainakaan en murjota makkarissa.

Joo, kaksisuuntaistahan meikällä epäiltiin. Olenkin hyvin tosiaan noita ilontunteitanikin dempannut, eikä semmoista riehakasta nousua olekaan ollut aikoihin. Ehkä hyvä näin, ei tule tyhmiä ideoita ja vielä tyhmempiä toteutuksiakaan (kuten nyt viimeisimpänä tämä oma yritys. Voi tsiisus osaa ihminen olla ajattelematta kaikkea loppuun saakka!). Minulla ei tuota sairautta voi olla, sillä en voi vain paeta itseäni jonkin diagnoosin taakse. Mä tunnen liian vahvasti ja se on voi-voi. Nyt pitää vaan aikuistua. Opetella olemaan tunteidensa herra.

Niin kovasti minun toivotaan parantuvan, että tuolla psykologilla käynti nyt sitten parantaa minut. Hmm. Mä käyn siellä marisemassa suhteestani ja tunteistani, ehkä mä niistä vielä joskus sitten parannun. Vai? Onko oikein laittaa vaikea kumppani psykologille ja toivoa tämän parantuvan? Itsehillintää mun pitäisi vain oppia. Kiva haaskata oikeasti sairailta aikaa ja rahaa tällaisena vaikeana, aivan liian temperamenttisena tapauksena, jonka on aika vitun vaikea parantua persoonastaan. Noh, pitää vaan aikuistua, hillitä ne tunteensa. Jos voin salaa käydä tupakalla, pystyn siihen kyllä. Vielä kun muistaa, kuinka kontrollifriikki pohjimmiltani olen, niin kesän loppuun mennessä noiden nillitykset ovat vanha muisto vain.

Yksi kysymys mulla vaan on... Onko se roolin vetämistä, jos oikeasti opin hillitsemään tunteitteni ilmaisua ja kontrolloimaan sanomisiani ja tekemisiäni? Koska kuulemma meikän läpi on helppo nähdä, ja olenkin välillä saanut syytöksiä pelkästä esittämisestä. Mitä jos itsehillintäni taas nähdäänkin pelkkänä esityksenä? Että tämä yritykseni olla ihmisiksi ei riitäkään?

Hitto. Vituttaa. Ihan huolella. En tiedä mistä ihmeestä tämäkin alkoi, mutta aamusta saakka käyrä noussut.

Kaikki vaan kiukuttaa, enkä oikein saa kiinni siitä mikä kiukuttaa. Liki ahdistaa jo tämä kiukutus.

Saisin jo auton, niin voisin lähteä kauppaan. Vituttaa kun ei ole rahaakaan.

Tänään tuli firmallekin paketti, mutta vittu siitäkään iloa. Eihän mulla ole edes asiakkaita enkä osaa markkinoidakaan itseäni kun en itseeni usko. Voi vitutus.

Niin tekisi mieleni tupakkaa, mutta vittu ku ei ole rahaa.

VITTU.

Päivä alkoi mukavasti psykologikäynnillä. Piirsin naaman nätiksi ja puin kivan mekkosen päälleni. Päätin, etten paru, ettei meikit leviä ja tule pää kipeäksi ja se kamala väsy mikä itkun jälkeen tulee. En itkenyt. Silmät kostuivat kyllä, mutta kyynelettäkään en valuttanut.

Puhuimme - analysoimme - eilistä tilannetta. Kuinka mun epäonnistumisen ilmaukseen suututtiin. Kuinka mun draamaa ei meinaa kukaan kestää.

Tämän psykologin mielestä olen kovin temperamenttinen ihminen. Sen mielestä minulle ei edes ole olemassa diagnoosia. Minä en ole sairas, olen vain - kovin räiskyvä ja tuulella käyvä. Kai tuossa totuuden siemen piilee, sillä nyt oloni on varsin mainio ja semmoinen kivan odottava tyyliin "mitäs seuraavaksi elämä antaa". Elämänutelias olotila. Selväjärkinenkin jopa, ehkä analysointiin ja oivalluksiin kykenevä.

Mulla lie huono itsetunto, mikä tuo epävarmuuden. Vertailen jatkuvasti itseäni muihin - haluan olla parempi kuin muut, mutta en kuitenkaan anna itseni olla. Jos olen parempi - eli nätimpi, ystävällisempi jne - kuin muut, näille muille tulee paha mieli enkä halua pahoittaa muiden mieltä. (Mikä ristiriita!! Omassa pahan olon kuohunnassa kylven myrtymystä ympärilleni ja varsin nautin siitä - jos mulla on paskaa, sullakin on perkele paskaa kaksin verroin!)

Ehkä se, etten koe olevani sen arvoinen, että voisin olla edes yhtä hyvä, arvokas kuin muut. Enhän minä nuorempana meikannutkaan, sillä ajattelin sen olevan varattu kauniille tytöille. Vaatteisiinikaan en juuri kiinnittänyt huomiota, enkä liioin kenkiin - mitä minä, ruma ja läski niillä tekisin. En ansaitse kauniita asioita, tunnuin ajattelevan.

Mä olen elänyt elämääni aina kuin kilpailua. Jos ylitän itseni ja teen itseni (eli muut) tyytyväisiksi, olen ansainnut palkinnon. Mun hyvän olon tunteeni on ollut palkintoa - onni on aina ollut työn ja tuskan takana. Ellen mä sinnittele ja pinnistele, en saa olla tyytyväinen siihen mitä mulla jo on.

Kilpailla pitää vain itsensä kanssa -mantra on tullut tutuksi jo nuorena. Ja vaikka kuinka on tehnyt mieli lällätellä muille kuinka olenkin taas niin paljon perkeleen parempi kuin ne mitä erinäisimmissä SUORITUKSISSA, en ole silti itse ollut koskaan tyytyväinen - mihinkään, mitä olen itse tehnyt. On siis pitänyt vielä vähän enemmän taistella itsensä kanssa. ja sitten luovuttaa, kun huomaa ettei mikään riitä minulle itselleni.

Okei, eipäs liioitella. Osaanhan minä olla tyytyväinen tekemiini asioihin, kun oikein pinnistän. Kun oikein ajattelen rationaalisesti. Jätän ne tunteet sivuun ja tarkkailen itseäni objektiivisesti.

Huomaan: minulla on hyvä perhe, ihanat lapset. Rahallisesti anteliaat vanhempani antavat tukeaan. Tuttavia riittää ja paljon ja monessa eri paikassa. Minulla on oma pikkuruinen, ehkä joskus varsin menestyvä yritys - HAA, jätänpä laatusanat pois, ja katsotaan asiaa ilman värityksiä...

Minulla on perhe ja lapset. Vanhempani tukevat minua. Minulla on tuttavia. Minulla on yritys. Jalkani ovat pöydällä ja läppäri sylissäni. Juon kahvia. Kirjoitan koruttom lauseita.

Yksinkertaistaminen ja väritysten pyyhkiminen on vaikeaa! Tsiisus, kuinka sitä osaankin liioitella ja värittää elämääni - niin hyvässä kuin pahassa.

Rehellisyys. Siinä on asia, joka mun täytyy oppia. Toinen asia on avoimuus. Kolmannelta sijalta ykkösen paikalle kiirii kyllä usko omaan itseen.

USKO itseesi.

TOIVO kaikille hyvää.

RAKKAUS - anna ja ota vastaan.

- ja toimi rehellisesti näiden periaatteiden mukaan.

* * *

Meinaan ajatella, että olenpas taas pateettinen ja voi jessus mitä paskaa. Mutta tuo ajatus saakin mennä mörrimöykkynä ohitseni - turhan raskas ajatus nyt kantaa, joten olkaa hyvä ja siirtykää eteenpäin.

Niin joo, sain muuten korjattua virheeni. En ole täysin tyytyväinen lopputulokseen, mutta se on silti parasta mihin pystyin siinä työssä. En ole epäonnistuja vaikka en ole täysin tyytyväinen - mitä muuten edes on olla "täysin tyytyväinen"?! Mähän olen tyytyväinen lopputulokseen, sillä se onnistui niin hyvin kuin oli mahdollista. Parempaan en pysty, mutta se ei silti tee minusta epäonnistujaa. Tämän kun muistaisin.

Ehheh, ja ääni minussa huutaa että perkele pitäisi tehdä ja osata ja pystyä paremmin! Aina voi parantaa!!!

Ja minä sanon: minähän teen parhaani!

Meinasin kirjoittaa tuon vuoropuhelun, mutta alkoi ärsyttämään tuon vaativan sisäisen ääneni narina ja vinetys. Olkoon hiljaa nyt!

Hmm, voisi olla aika lukea kirjallisuutta temperamentista ja itsetunnosta. Olen aika vastaanottavainen pureksimaan ajatuksia nyt.